Vuoden 2022 Äippä(t) Hannele ja Hannu Tuomola

Kiitos vaan kovasti, että meidät valittiin vuoden äipiksi. Hieno yllätys ja ihan puun takaa.

Aikanaan, kun aloitimme hoitoperheenä vuonna 1981 olimme varsin yksin. Emme oikeastaan olleet missään kosketuksissa muitten hoitoperheitten kanssa. Emme myöskään juurikaan opaskoirakoulun kanssa. Olemme saaneet vasta viimeisten parin vuoden aikana käsityksen hoitopentutoiminnan laajuudesta. Olemme olleet mukana teams kokouksissa ja saaneet uusia hyviä ystäviä viimeisimpien hoitokoiriemme pentueitten äipistä pentueitten omien face book sivujen keskustelujen johdosta. Aikanaan oli ihan mukava yksinkin viedä pentumme elämää eteenpäin kohti vaativaa elämäntehtäväänsä. Mutta nämä uudet ihmisystävät lisäsivät kyllä merkittävästi tämän hoitokoira-ajan ihanuutta, valoisuutta ja iloisuutta. Vertaistukea saatiin ja annettiin.

Mutta miten osaltamme kaikki oikein alkoi.

Hannele eli lapsuutensa pienessä kylässä Lappajärvellä. Heillä oli aina kotona Suomen ajokoira tai kaksi, maalaistalossa kun asuivat. Hannelen sydämen asiana oli kuitenkin myös kylän muut koirat. Hän kävi koirien kiinnipitoaikana ahkerasti tarkistamassa oliko kylän koirien vesikupeissa riittävästi vettä.

Minä elin helsinkiläisessä lähiössä lapsuuteni. Minun lapsuuden ajan perheeni täydentyi perättäisillä kolmella koiralla. Ensin oli kaksi karkeakarvaista kettuterrieriä ja lopuksi vielä yksi monirotuinen.

Nuorina aikuisina olimme muutaman vuoden kumpikin ilman koiraa.

Kun tutustuimme toisiimme ja menimme naimisiin ja kun odotimme sitten kolmatta lastamme niin näimme jossakin lehdessä artikkelin opaskoirakoulun hoitosopimusperheestä. Se asia ei sitten meillä kauan kytenyt. Soitimme koululle ja saimme ensimmäisen hoitosopimuskoiramme Anin vuonna 1981.

Ani oli musta siro tyttönen. Ani ei osannut lainkaan haukkua tai muutakaan ääntä pitää. Niinpä hän joutui kahteen kertaan kiusalliseen tilanteeseen jo aika pienenä. Kun lähdimme kerran mökiltä pois, ei koiraa löytynyt mistään, vaikka kuinka etsimme. Lopulta kuivalla maalla olleesta katiskasta löytyi surkeana istua jököttämässä koiruutemme, joka ei ollut löytänyt ulospääsyä katiskan nielusta. Toinen saman tyyppinen tilanne oli samana syksynä kaupunki asunnossamme. Koiraa ei taaskaan löytynyt mistään. Lopulta muistimme, että hänet oli päästetty syksyn viileyteen parvekkeelle ja suljettu parvekkeen ovi, ettei kylmyys tule sisälle asuntoon. Tästä opimme jo sitten olemaan huolellisia, ettei sentään talvella pääsisi käymään samoin. Ani oli myöhemmin kouluttajien mielestä tosi fiksu koira. Oppi vaadittavat asiat niin nopeasti, että kouluttajat antoivat Anille lisätehtäviä. Kouluttajien mielestä Ani olisi muuten tylsistynyt liikaan helppouteen. Siihen aikaan koulu oli Mäkkylässä. Koulun pihalle tultiin isosta rautaportista. Portti aukeni pihalle päin. Kun portti oli auki, niin Anille annettiin komento: portti kiinni. Tällöin Ani nosti etutassut porttia vasten ja käveli portin kiinni vain takatassut maassa. Ania pääsimme moikkaamaan usean kerran sitten, kun hän oli jo työelämässä, vaikkakin kaukana Rovaniemellä.

Sakke

Toinen hoitosopimuskoiramme oli Sakke. Sakke oli iso, pitkäkarvainen Saksan paimenkoirauros. Hän tuli meille noin puolivuotiaana. Oli ollut pitovaikeuksia jostain syystä toisella perheellä. Hannele oli katsonut ikkunasta, kun tulin Saken kanssa pihallemme. Hän oli ajatellut, että kauhistus. Tuohan syö meidän kolme pientä lastamme. Meillä ei nääs ollut mitään kokemusta schefereistä. Mutta asiat olivat sitten ihan toisin. Saken luonnetta voi kuvata parhaiten lauseella: "anteeksi että olen olemassa". Aivan lutunen leikkikaveri lapsillemme. Tätä Saken persoonaa eivät naapuruston ihmiset sitten kuitenkaan tienneet, vaan monet vaihtoivat kulkunsa kadun toisella puolella olevalle jalkakäytävälle, kun kävelimme heitä kohti. Kyllä Sakke juhlavalta urosleijonalta näyttikin ulospäin. Mutta luonnehan oli piilossa tuon urosleijonan sisällä. Luonteensa vuoksi Sakke sitten kait lopulta hylättiinkin koulutuksesta. Hän eli sitten meidän koirana elämänsä loppuun asti.

Molli

Kolmas hoitosopimuskoiramme oli Molli. Molli oli musta tytteli. Kait sellainen perustavallinen labbis, jonka hoitosopimusvaiheeseen ei liittynyt suuria kohokohtia, muttei mitään katastrofejakaan. Niinpä tätä kirjoittaessani muistuu mieleen vain yksi, mutta sitäkin hauskempi Mollin oma vaatimus. Hän oli iltauninen. Hän halusi mennä nukkumaan klo 19.00. Hän teki tiettäväksi vaatimuksensa ulisemalla käskevästi olohuoneen ja makuuhuoneen rajamailla. Hänen nukkumakoppansa oli makuuhuoneessa, mutta hän ei halunnut yksin mennä nukkumaan. Jonkun piti tulla hänen kanssaan nukkumaan. Niinpä joku meistä meni aina hänen kanssaan "nukkumaan". Lyhyt nukutus riitti. Ei sinne makuuhuoneeseen tarvinnut mennä kuin vähäksi aikaa. Molli sai aika pikaisesti unen päästä kiinni. Omien lasten nukutus vei monesti enemmän aikaa. Huvittavaa oli aikanaan sitten se, että oppaana ollessaan Molli kuulemma edelleen halusi samaan aikaan, klo 19.00, nukuttajan hetkeksi makuuhuoneeseen, kun Mollia väsytti. Käyttäjä piti sitä onneksi vain pienenä huvittavana yksityiskohtana laadukkaasti työnsä tekevässä opaskoirassa. Olimme muutamia kertoja vuoroin vieraissa Mollin käyttäjän kanssa, koska hän asui aika lähellä meitä.

Milli

Seuraava hoitosopimuskoiramme oli vaalea labbiskaunotar Milli. Hän oli erityinen joiltakin fyysisiltä ominaisuuksiltaan. Jo varsin varhain, ehkä noin 12 viikkoisena Milli hyppäsi keittiön pöydälle ja söi sinne jätetyn juuston. Emme olleet nähneet tuon varkauden suoritusta. Aluksi emme edes osanneet epäillä Milliä juuston katoamisesta. Mutta kun emme mitään muutakaan selitystä asialle keksineet niin teimme Millille ansan. Panimme keittiön pöydälle toisen juuston ja olimme kaikki lähtevinämme ulos etuovesta. Mutta minä menin takaovesta ulos kurkkimaan mitä keittiössä mahtaa tapahtua. No näin aika pian luonnottoman komean loikan pieneltä koiralta ja voro oli pöydällä juusto suussa. Minä syöksyin sisään ja ilmoitin oman mielipiteeni moisesta suorituksesta.

Yksivuotistarkastuksessa Millin toisessa silmässä havaittiin kaihi. Ei koulutettu tulevaa sokeata sokean oppaaksi. Millistä tuli siis meidän koira. Hän eli meillä neljätoista ja puoli vuotiaaksi, eikä Millin toinen silmä koskaan sokeutunut.

Ystävämme mökki oli meren kallioisessa saaressa. Siellä Milli taas kahteen kertaan näytti ponnistusvoimaansa. Hän hyppäsi pystysuoran kallioseinämän päälle ehkä noin puolentoista metrin korkeuteen. Ystävämme labbis yritti samaa, mutta putosi seinämästä alas. Ystäväni harrasti labbiksensa kanssa vesilintujen metsästystä. Hän treenasi koiraansa heittämällä tekosorsaa veteen ja koiran oli määrä noutaa se vedestä. Milli nolasi metsästyskoiran täysin. Uintihan on hitaampaa kuin ilmassa liihottaminen. Molemmat koirat lähtivät hakemaan tekosorsaa yhtä aikaa, mutta Milli ehti aina sorsan luokse ensin, koska hän ponnisti aina tosi pitkällä pompulla sorsan suuntaan ennen kuin alkoi uimaan.

Milli oli myös tosi kestävä ja innokas uimari. Kerran mökillämme osa porukasta lähti noin kolmensadan metrin päässä olevaan saareen nuotioretkelle. Millin oli määrä jäädä rantaan osan porukasta kanssa. Hetken kuluttua Milli kuitenkin ilmaantui märkänä saareen nuotioretkelle.

Pirta

Viides hoitosopimuskoiramme oli Pirta. Hän antoi jo pienenä meille muka viisaammille ajattelemisen aihetta. Kun yritimme jotakin pienelle pennulle opettaa, koko hänen olemuksensa, katseensa, vartalonsa asento ja häntäkin sanoivat meille: kyllä minä teen ihan niinkuin haluatte, mutta sanokaa selvemmin, mitä te haluatte. Aivan upea koira. Halusi olla samaa mieltä meidän kanssa. Me sitten mietimme kovasti sitä, miten oman tahtomme hänelle parhaiten kertoisimme.

Pirtan aikana asuimme kerrostalossa. Lasitettu parvekkeemme oli siihen suuntaan missä oli ihan vieressä ortodoksikirkko. Pirtalla oli oma pikku näköalatasanne parvekkeella. Kun kirkolla tapahtui mitä tahansa, esimerkiksi kirkonkellot soivat tai ortodokseilla oli kulkue pääsiäisenä kirkon ulkopuolella kirkon ympäri niin Pirta alkoi ulvoa kuono pystyssä suden lailla. Siitä päättelimme, että Pirta on ortodoksi.

Siinä kävikin sitten hienosti, kun Pirta valmistuttuaan meni töihin. Hänen isäntänsä oli ortodoksi. Pirtalla oli kuulemma Uspenskin katedraalissa oma vakituinen peti seremonioiden aikana. Pirta ei onneksi seremonioiden aikana ulvonut pedillään.

Olimme Pirtan isännän kanssa useita kertoja vuorovaikutuksessa. Vuorovaikutus avasi meille lisää niitä vaikeuksia mitä tulee ihmiselle, kun yksi aisti puuttuu.

Darma ja Vikko, kuudes ja seitsemäs

Ensin tuli koululta Darma. Erittäin rauhallinen ja tasapainoinen koira. Ilmankos meille ehdotettiin yksvuotisterveystarkastusten jälkeen, että sopiskos meille olla siitoskoiraksi valitun Darman hoitosopimusperheenä edelleen. No tietysti sopi.

Hiukka myöhemmin koululta kysyttiin, että mahtaisko meille sopia, että Darman lisäksi meille tulisi nuori äskettäin valmistunut opaskoira Vikko hoitoon toistaiseksi. Vikon isäntä oli joutunut sellaisiin pitkäaikaisiin terveysongelmiin, ettei hän voinut käyttää Vikkoa ennen tervehtymistään. Vikko oli meillä noin vuoden. Ei ole meillä ollut toista noin reipasta ja olemukseltaan iloista koiraa kuin Vikko. Hänen iloisuutensa ei ollut häiriköintiä, vaan hän vain huokui elämäniloa ja positiivista, toiset huomioon ottavaa energiaa. Ei kukaan voinut olla Viikon seurassa kuin iloinen. Iloa valui Vikosta niin paljon lähiympäristöön, että murheilla ei ollut mahdollista olla läsnä.

No Darma sitten sai ensipentueensa. Pentuja oli vain seitsemän. Yksi pennuista syntyi kuolleena. Toisella oli sellainen elimellinen vika, että hänen elämänsä jäi lyhyeksi. Tulikohan pentueesta oppaaksi muita kuin yksi. Darmalle suunniteltiin kuitenkin toista astutusta. Saattoihan ensi tiineyden huono tulos johtua uroksen geeneistä. Mutta Darmalle tuli märkäkohtu ennen toista astutusta ja siihen päättyi hänen siitosuransa.

Darma eli meidän perheessä kaksitoista ja puoli vuotiaaksi. Hänestä tuli ajan oloon poikkeuksellisen luotettava koira. Olikohan se jo silloin kun hän oli viisivuotias, kun en enää koskaan käyttänyt talutushihnaa edes kaupungissa. Hän kulki vieressäni kuin moottoripyörän sivuvaunu. Ei koskaan valinnut omia reittejään ja ohitti vastaan tulevat ihmiset ja koirat kuin ne olisivat olleet ilmaa. Jos vastaan tuleva koira haukkua räksytti, Darma vain hieman kaarevalla reitinvalinnalla huolehti, ettei rähisevä yltänyt iholle. Mahtava koira. Ainoa Darmasta johtuva tiukka tilanne tuli silloin kun Darmalle oli annettu eläinlääkärin suosituksesta se viimeinen piikki. Minun tehtäväkseni tuli kertoa seitsemänvuotiaalle tyttären tyttärellemme tapahtunut. Epäonnistuin. Lapsen silmät vesittyivät ja hän sanoi: te tapoitte Darman. Myöhemmin kysyimme, voisiko Darman tuhkat haudata perheen saunamökin läheisyyteen. Tytön vastaus oli: mä en tuu sinne enää koskaan jos Darma haudataan sinne. Darman tuhkat on ollut meillä yhden korkean kaapin päällä siitä asti. Hiljattain nyt jo kolmetoista vuotias tyttö antoi luvan ensi kesänä haudata Darman tuhkat sinne saunamökin läheisyyteen. Myöhemmin opaskoirakoululta tulleet koirat ovat kaiketi haalistaneet Darman korvaamattomuutta tyttöselle. Oli miten oli. Niin myös me päätimme sen haikean piikityksen jälkeen, että meille ei enää oteta koiraa. Sitä kesti melkein kaksi kuukautta. Sitten soitimme opaskoirakoululle.

Esta

Kahdeksas hoitosopimuskoiramme oli Esta, valkoinen oman tiensä kulkija. Meillähän oli jo ollut seitsemän hoitosopimuskoiraa. Luulimme siltä pohjalta tietävämme kaiken näistä hoitosopimuskoirista. Väärin. Koiria on monenlaisia. Esta oli erilainen. Estalla oli jo pienestä pitäen voimakkaita mielipiteitä. Hänen mielestään hoitosopimusperheen tuli ymmärtää hänen mielipiteensä ja hyväksyä ne mukisematta. Hän ei pitänyt itsestäänselvyytenä sitä, että hänen tuli noudattaa meidän toivomuksiamme tai jopa vaatimuksiamme. Esta oli vähän niinkuin juna kiskoilla. Toteutti vakaasti aikeensa, mitä ikinä halusikin. Esta järsi neljä monttua ja yhden reiän asuntomme gyproc-seiniin. Aiemmat koiramme olivat satunnaisesti pyörineet metsässä hirvieläinten jätöksissä. Sulan maan aikana metsälenkit päättyivät Estan kanssa noin 50 prosenttisesti suihkutukseen ja pesuun kotiin palattua. Syynä tähän oli joko hirvieläinten jätöksissä tai vanhoissa, ruskean limaisiksi tulleissa herkkutateissa tai muissa ikääntyneistä sienissä pyöriskelyt. Esta myös pyrki riehaantuessaan ja ohi juostessaan näykkäisemään meitä vaatteista. Palkeenkieliä tuli vaatteisiimmme. Muutakin pienempää jäynää Esta keksi tehdä pienenä.

Mutta nämä vallattomuudet loppuivat hyvissä ajoin ennen kuin Estan koulutus opaskoiraksi alkoi. Mitä nyt vanhasta muistista vielä yhden kuopan järsi kouluttajan asunnon seinään. Estasta ehti tulla tosi lutunen "perheemme jäsen". Kyllä oli taas vaikea luopua hänestä. Emme tosin olekaan kokonaan joutuneet hänestä luopumaan. Estan alettua opastamisen pääsimme kylään hänen uuteen perheeseensä. Saman tien saimme tehtyä sopimuksen, että jos käyttäjille tulee joskus tilanne, etteivät Estan opastusta tarvitse, niin Esta tulee meille lomailemaan. Tätä kirjoittaessani on Esta jo kerran ollutkin meillä lomailemassa, kun hänen käyttäjänsä olivat ulkomailla lomalla viikon. Hieno win win tilanne.

Biitti

Estan lähdettyä me pohdimme jonkun aikaa, ettei me varmaan enää oteta hoitosopimuskoiraa, kun tuota ikääkin oli jo ehtinyt meille kertyä aika paljon. No pian taas kuitenkin soitettiin koululle ja meille tuli siro musta kaunotar Biitti. Hän taas oli niitä koiria, jotka haluavat kaikin keinoin olla jatkuvassa yhteistyössä ihmisten haluamalla tavalla. Kaikki hoitoperheessämme annetut koulutustehtävät hän otti huikean hauskana leikkinä. Tuntui, että joskus hän jo aavisti hiukka ennen käskyä, mikä tehtävä on tulossa ja ampaisi sitä suorittamaan. Ajattelimme, että nyt meillä on tosi huippuyksilö perheessämme. Biitistä tehtiin aluksi mammakoira ja me olimme ihan onnessamme. Biitti siis tekisi muutaman pentueen koululle ja sen jälkeen hän olisi meidän oma koira. No tulihan siinä kyllä mieleen sekin, että kun Biitti sitten aikanaan olisi vanha koira esimerkiksi 13 vuotias, niin minä olisin siinä kohden jo 84 vuotias. Jaksaisinkohan riittävästi lenkkeillä edes vanhan koiran tarpeeseen. No sitä ei enää tarvitse pohtia, koska juuri ennen kuin Biitti piti ensimmäisen kerran astuttaa, niin lääkärintarkastuksessa havaittiin sivuääniä Biittin sydämestä. Biittin siitosura katkesi, mutta opaskoirauraa sydänlöydös ei estänyt. Siispä tämän vuoden tammikuun 2 päivänä Biitti lähti koulutukseen. Me tietysti pidämme peukkuja pystyssä, että Biittin työpaikka olisi suht lähellä kotiamme ja että pääsisimme katsomaan Biittiä tulevassa työpaikassaan. Ja jospa vielä saisimme aikaan sopimuksen, että jos Biittin työpanosta ei jossakin tulevassa hetkessä tarvita, niin Biitti voisi tulla meille lomailemaan.

Nyt meistä taas tuntuu, että emme enää ota uutta hoitosopimuspentua. Onhan sitä tietysti alkanut kyllä ilmaantua sitä koiranpuutostautia. Olemme lääkinneet sitä seuraavin tavoin Biittin lähdön jälkeen.

Estan ja Biittin leikkikaveri, siviiliuroslabbis Tahvo on ollut meillä päivähoidossa kolme kertaa, päivän verran kerrallaan. Esta oli hänen emäntänsä ulkomaanmatkan (10pv) ajan meillä lomailemassa. Hannelen serkku meni miehensä kanssa lappiin viikoksi kahdeksan. Bella tyttölabbis oli meillä tuon ajan hoidossa. Estan siskon Ebban perhe muuttaa viikolla 11. Ebba tulee meille pakoon muuttosählyä muutamaksi päiväksi. Hannelen serkku miehensä kanssa menee taas lappiin viikoksi 12 ja Bella tulee viikoksi meille. Pääsiäiseksi Tahvo tulee meille kylään, koska Tahvon perhe matkustaa Posioon sukujuhlaan, eikä se olisi kiva reissu Tahvolle. Elikkä ei tämä koiraton elämä ihan jäätävän koiratonta tule olemaan.

 
Toivotamme kaikkea hyvää entisille ja tuleville äipille.
Hannele ja Hannu Tuomola