Vuoden 2017 äipät Makkosen perhe Hangosta

Meidän hoitoperhe harrastus alkoi vuonna 1981, kun siihen aikaan vielä nuori merenkulkija vaimo parkui keskellä Atlanttia että "byäää, mie haluan koiran". Koiran, jota en lapsena koskaan saanut. Siihen se järkevämpi puolisko Aimo, totesi että mihinkäs sinä sen panet kun ollaan laivalla töissä. Sitten hän jatkoi innostuneena, vaikka ei sitä myöntänyt, että jos meille koira tulee, se on musta labradorinnoutaja. Myöhemmin hän tunnusti, ettei oikein edes tiennyt millainen se musta labradorinnoutaja on, nimen oli kuullut joskus, mutta kun oltiin menossa Eurooppaan Kanadasta, jonka rannikkoa pitkin Labradorinvirta kulkee, niin labrador kuulosti komealta. Newfoundland oli myös aika lähellä, mutta ehkä se labrador sittenkin on enemmän meille sopiva handy-size koira.

Koira tuskan apuun riensi Aimon siskonpoika Vesä Väkeväinen, joka kertoi opaskoirakoulun hoitoperhe asioista. Vesa oli juuri siirtymässä opaskoirakoulun leipiin. Meidän toinen kasvatti Opas Jade, taisi olla ensimmäinen Vesan kouluttama opaskoira 80-luvun alussa.

Minulla oli samoihin aikoihin edessä parin vuoden opiskelut maissa, ja siihen saumaan tuli Mäkkylästä se ihan eka hoitopentu Opas Ymmi. Opashan siitä tuli, mutta jalkavaivan vuoksi työ ura loppui alkuunsa. Hieno kotikoira, jota vanhempani mielellään ??? hoitivat kun oltiin laivalla.
Miten se sitten niin kävikään, että alkoi tulla niitä omatekemiä pentuja, ja jäimme sen myötä maihin töihin, ja mikä parasta, koiraharrastus saattoi jatkua. (On kyllä tunnustettava, että kävi pari kertaa mielessä, että eipäs noita omatekemiä pentuja saa palautettua mihinkään koulutukseen)
Sekin on toki sanottava, että lapsenlapset ovat takuulla palkkio siitä, että ne omat hoiti hellyydellä aikuisiksi.

Hoitokoiranpentuja on tullut ja mennyt, ja olen aivan varma, että hoitopentujen myötä niin omat, kuin lapsenlapsetkin, ja osa naapureidenkin lapsista, ovat saaneet vastuuntuntoa eläimen kanssa olemisesta, ovat oppineet arvostamaan luontokappaleita ja oppineet suhtautumaan opaskoiriin ja niiden käyttäjiin sekä muihin palveluskoiriin hyvin. Lisäksi olemme saaneet uusia ystäviä tämän harrastuksen myötä vuosien varrella.

Tällä hetkellä taloa hallitsee 7-vuotias ex-opas Femma. Se oli meillä kasvamassa, mutta valitettavasti jalkavamman takia joutui luopumaan oppaan työstä muutama vuosi sitten. Kyllä sillä taito vielä on tallella, koska se tarjoaa itseään valjaisiin vieläkin, kun joku ystävä ravistelee opasvaljaita kotiin lähtiessään. En ole saanut vaihdettua sitä mustaan Diivaan tai Beaan, aina ovat emännät huomanneet surkeat yritykseni vaihtokauppaan.

On vielä mainittava tästä labradorin väri asiasta. Ystävillä oli aikoinaan pari opas kasvattia. Ensimmäiset olivat sisaruskoirat, meillä musta Ymmi ja heillä vaalea Ysmi. Useampaan otteeseen ollaan juteltu minkä värinen se labbis pitää olla. Ystävä sanoo että vaalea on niin kaunis, minä sanon että musta sen olla pitää. Nykytilanne on se, että meillä on molemmilla ruskeat labrador sisaruskoirat. Friida ja Femma. Liennytystä on siis tapahtunut värien suhteen.

Vielä kerran kiitos kunniakirjasta !!

Arja ja Aimo Makkonen, Hamina

Heillä on ollut hoidossa mm: Ymmi, Jade, Hipa, Ciia, Riitu, Valma, Emppu, Vippe, Zima, Ita, Martta, Femma. Lisänä Rotikka-Oili. Satunnaisia hoitojaksoja olivat vierailevat tähdet naapurin Lopo ja kavereiden opaspentu Iko ja Aida.
KUVASSA vuoden 2017 Äippäperhe: Aimo ja Arja Makkonen, sekä eläkkeellä oleva Opas Femma Haminasta